Jääkiteet

Pakkanen on kylmä, sahalaitareunainen viltti ja ruohonkorret koristeellisia patsaita.

Myönnän, että talvisin on helpompi ajatella - tai ainakin ajatukset tulevat raikkaampina, pyörteilevän kauniina, jäisinä sykleinä. Ne havahduttavat.

Ajattelin tänään sitä, että kuolisit ja tiesin, että silloin minä hylkäisin kaiken. Se olisi voimakkaan, tunteellisen impulsiivin herättämä, säikähtänyt teko, mutta ehkä ainoa avaimeni siihen, etten täydellisesti eristyisi. Minä leikkaisin vaalean tukkani ja pakenisin Thaimaahan, etsisin sieltä temppelin ja liittyisin sanghaan. Olisin siellä kuukauden, ehkä enemmän. Oppisin viisailta, rauhoittuisin ulkoisesti, mutta öisin itkisin salaa, vaikka vannoisin etten.

Alan taas olla, ainakin hetkellisesti, vähän pelokkaampi läheisyydestä kuin olin ennen lähtöäsi. Se ei vielä ole vaarallista eristäytymistä. Ehkä se on enemmänkin halua ajatella. Kävellä. Vaeltaa. Minä tahdon upota maailman ytimeen ja itkeä mustia kyyneleitä, jotta olisin vapaa.

Kaiken tämän melodramaattisen avautumisen takana on vain yksinkertainen kaipuu: haluan löytää juureni uudelleen, sillä silloin kun tulin liian paljon sinuun, taisin hylätä vähän itseäni matkan varrella. En sano, että haluan kerätä osani takaisin, ehei, olen varmasti parempi ihminen nyt kuin vuosi takaperin. Tahdon vain ymmärtää, miten minä olen hajonnut. Miten olen muuttunut ja mitä ominaisuuksia olen karsinut itsestäni hellin vedoin kuin kuorisin altani uutta ihmistä. Olen muuttunut sinusta ja itsestäni, monet asiat ovat vaikuttaneet. Olen tyytyväinen, vaikka rintakehäni alla asuu selittämätön kaipuu johonkin, ehkä itseni osaan, ehkä johonkin mielentilaan, jota ilman olen pitkään ollut.

Anteeksi, etten osaa selittää mitään oikein. Ehkä me puhumme sitten, kun minä olen kävellyt enemmän.