Villatakkileiri

Koin viime viikonloppuna jotain uskomatonta. Kauan odotettu villatakkileiri pidettiin viimein Seitsyen leirikeskuksessa, Pälkäneellä. Leirin järjestivät maailman ihanimmat villatakkitytöt yhteisestä facebook-yhteisöstämme, jossa saa aina maailman parhaimpia vinkkejä silloin, kun on itse aivan hukassa ongelmiensa kanssa.

Voih, mistä edes aloittaisin kertomaan tuosta kauniista syksyisestä viikonlopusta, joka hujahti ohi kuin varkain? Miten löytäisin sanat kuvaamaan sitä, kuinka upeaa elämä oli, kun makasin patjalla lattialla riippuvien valojen ja viirien alla, kuuntelin tyttöjen laulua ja elin hetkessä koko sydämestäni.

Syksy oli sinä viikonloppuna kaunis ja valoisa ja kirpeä, valkoisien koivujen ja vihreiden kuusien lomasta kurkistava pakkanen. Päivät olivat pitkiä ja uneliaita, minä venyttelin lattialla, tähtitaivaan alla. Lenkillä kuuntelin peltojen ja metsän huminaa, tyttöjen naurua ja soratien rapinaa lenkkareiden alla.

Leirillä tuli ensilumi, kaunis ja herkkä valkoinen peitto, joka oli seuraavana aamuna jo sulanut pois. Leirillä oli lämmittävä takkatuli, 19 hymyilevää naamaa sekä valtavalla rakkaudella luotuja ruokia ja kymmeniä juotuja teekupillisia.

Minä pelasin lautapelejä, kävin kävelyillä, nuuskin syksyn kirpeää, puhdasta ilmaa. Minä söin, antaumuksella, annoin itselleni luvan nauttia jokaisesta suupalasta ja mausta. Minä venyttelin, pitkään ja hartaasti, otin taas tuntumaa siihen, miltä sormenpäät tuntuvat lattiassa. Olin hiljaa, olin äänekäs. Olin läsnä ja oma itseni. Sataprosenttisesti. 

Kuvat (c) Eerika Järvinen

On kummallista, että leirillä oli 19 toisilleen liki tuntematonta tyttöä, mutta silti pyjamahousuissa hiukset pörrössä hengailu lattialla peiton alla ei tuntunut lainkaan epäluonnolliselta. Päinvastoin. Näiden tyttöjen kanssa saattoi olla aivan oma itsensä, häpeämättä.

Kaipaan takaisin riippuvan valotaivaan alle.

Nähdään taas pian, villatakkitytöt ♥ Olette parhaita.