Keskiviikkona tuntui kuin olisi ollut jo kevät. Pukeuduin
nahkatakkiin ja korkeisiin saappaisiin ja laitoin aurinkolasit
silmilleni. Olli avasi autostaan kattoikkunan ja me huristelimme pitkin
kaupunkia. Voih, kevät, tule jo! En jaksa enää kylmyyttä! Haluan isoja
lätäköitä, alamäkeä pitkin kiemurtelevia sulavesiä, lumen alta
paljastunutta asfalttia ja ruohikkoa, kirkkaana paistavan auringon
säteitä, aurinkolaseja, lämpöä!
Millikin riemastui auringosta ja lähti kanssani reilun tunnin
mittaiselle lenkille, josta osa mentiin juosten. Tuntui niin hyvältä
kävellä auringossa, nauttia valosta ja rentouttaa itsensä täysin. Ja ennen kaikkea tuntui hyvältä kävellä viimein
pienen Milluskani kanssa. Mentiin ihka ensimmäistä kertaa lenkillä
kahdestaan ilman minkäänlaisia ongelmia. Ja niin mentiin eilen ja
tänäänkin - ja tietysti tulevaisuudessa Ahkerasti ollaan nähty myös tässä lähistöllä asuvia
poikapuudeleita, Lakua ja Maunoa, joiden kanssa lenkkeily on kyllä
vieläkin riemukkaampaa.
Millillä on alusta asti ollut
ongelmia kävellä narussa. Yleensä pikkupuudeli vaan menee ulos, istahtaa
alas ja pälyilee ympärilleen. Kävelyyn ei ole ollut mitään
kiinnostusta, ellei mukana ole ollut toista ihmistä tai toista koiraa,
jonka esimerkkiä seurata. Olen koettanut houkutella Milliä herkuilla,
pallolla, kehuilla ja positiivisella vahvistamisella, mutta lenkkimme
ovat olleet hyvin lyhyitä ja niidenkin suorittaminen on ollut suuren
vaivan takana. Ja nyt, yllättäen, Milli ei enää haluaisikaan tulla
kävelyiltä kotiin vaan olisi aina valmis uuteen kierrokseen naapuruston
ympäri. :D Puudelilogiikka?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos