Olen hakenut omaa polkuani, yrittänyt palata siihen tilaan, jolloin minä vielä olin oma yksikköni, oma ympyräni, oma vaaleanharmaa betonikuplani keskellä hengittävää maailmaa. Olin niin tyhjä ja eristetty ja riipuin kiinni tyhjiössä, jonka yli piti huutaa todella lujaa, että kuulin. En kaipaa sadeveden sotkemaa, epävarmaa psyykettä, mutta se yksityisyys, linja minun sisimpäni ja kaiken muun välillä, on jotain mitä kaipaan.
Sinusta on yllättävän vaikea päästä eroon. Yhtälön tekee kaksin verroin monimutkaisemmaksi se, että humalassa saatoin lässyttää vääriä asioita väärälle ihmiselle, joka oli joskus ympyrän sisäpuolella (mutta vain osittain, sillä hänen oli aina vaikea ymmärtää, miksi tunsin miten tunsin).
Toisaalta, vaikka yksityinen minuus on ollut minulle aina kaikki kaikessa, oma oljenkorteni, kaipaan sitä, että joku ymmärtää. Joku näkee. Joku käsittää, miksi olen näin kamala ja keskeneräinen ihminen. Säälikseni ei ole ketään, jolle olisin koko sydämeni joskus paljastanut. Minussa on niin paljon asioita, joita en saa ulos, jotka takertuvat kurkkuun, tuntuvat valheilta ja painavat liikaa.
Olen omituinen ihminen.
Olisipa tuolla jossain olemassa toinen kaltaiseni, joku yhtä myrskyisä sielu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos