Trust only yourself

Sydämeni hakkaa niin, että sen tasainen, värisevä kaiku täyttää huoneen lattiasta kattoon. Jäätee valuu tyhjään vatsaan, kädet tärisevät, katse on kylmä kuin ikijää.

Haluan itkeä, haluan murtaa tunnepadon, pettymyksen, petetyksi tulemisen, hajoamisen sirpaleiksi, mutta mitään ei tule ulos, ei yhtään mitään. Olen loukattu ja vihainen, en tiedä kumpaa enemmän, mutta sen sijaan, että kykenisin huutamaan tai paiskomaan ovia tai itkemään hädissäni suihkun lattialle käpertyneenä, istun ja tuijotan sadetta, joka laskeutuu hopeisina pisaroina ja pesee puhtaaksi kaiken muun paitsi minut.

En saa tätä ulos ja se tappaa minut. En osaa purkaa itseäni, en enää, niin solmussa olen. Minulta kysytään, miksi olen sekasorto, miksi olen mitä olen, miksi en ole sellainen kuin muut ihmiset, miksi pelkään sosiaalisia tilanteita, miksi pakenen, miksi en kykene normaaliin parisuhteeseen, miksi olen niin vitun hankala, ja vastaus on kaikkialla muualla paitsi minussa itsessäni. Minä pelkään - en luota ihmisiin, enkä luota itseeni - ja taas eilen tuli todistettua, miten helposti ihminen voi lyödä lajitoverinsa rikki.

Minun tekee mieli oksentaa inhosta, mutta inhokaan ei riitä saamaan minua vihaiseksi. Kai minä olen liian väsynyt edes ajatellakseni kunnolla, mikä ei ole ihanteellista, vaikka asian unohtamisen luulisi olevan parhaita vaihtoehtoja. Pato on syntynyt, se on sieluni ympärillä jonkin aikaa kunnes räjähtää vuolaaksi joeksi ja silloin minä olen suihkun lattialla ja paiskon ovia ja pystyn hädin tuskin hengittämään, koska tuska on kaksinkertaista ja vihlovaa, mutta en voi ajatella sitä nyt, en voi ajatella patoja, sillä sydämeni hakkaa niin, että sen tasainen värisevä kaiki täyttää huoneen lattiasta kattoon ja jäätee valuu tyhjään vatsaan - ulkona sataa hopeisia pisaroita, niitä minä ajattelen.