Kasvissyöjän ikuisuusongelma

Kasvissyöjänä vihaan sitä sosiaalisesti kiusallista kysymystä, jonka uudet tuttavuudet ja jotkut vanhat tuttunikin jaksavat kysyä melkein joka vitun kerta, kun kieltäydyn jostain lihapitoisesta. 

Tänäänkin pojat grillasivat Ollin isän takapihalla makkaraa ja olisivat tarjonneet mullekin. Kun totesin olleeni jo vuoden ajan kasvissyöjä, alkoi taas se tuttu ja tunnettu kyseenalaistaminen. Tämä taas tietysti päätyi siihen, että mä loin mahdollisimman nätin hymyn mun naamataululle ja mutisin lähteväni sisään lämmittämään ruoaksi pastaa. Tänne mä sitten jäin ja kääriydyin siihen omituiseen yksinäisyyteen, erilaisuuteen, joka on niin järkyttävän pientä, mutta painavaa.

Illan ehkä kaikista naurettavin pohdinta oli "mitä sä sitten muka syöt mäkissä", johon kulmiani kohauttaen tyrskähdin liki ylimielisesti, että mä en missään mäkkärissä ole syönyt lihansyöjänäkään. En vaan voi ymmärtää pikaruokaa tai eineksiä, mutta enpä sen suuremmin alkanut kyseenlaistamaan, miksi hän sitten syö niitä. Pidin suuni kiinni. Valintansa kullakin. Ikävä, että multa joskus uupuu se oikeus. 

Ymmärrän uteliaan kysymyksen, joka ihmettelee, miksi olen valinnut moisen linjan. Tosin alkaa olla jo aika loukkaavaa, kun jokainen kerta, kun sanon ei, alkaa uusi suurien, monesti myös mua loukkaavien kysymysten vyöry. Yritän vain hymyillä. Yritän ottaa sen poikamaisena vittuiluna, jota se onkin, mutta jokin mun sisällä vain tahtoisi lyödä tätä poikaa turpaan. Ja se tapahtuu aina: kyseenalaistaminen. Jos on ihmisoikeudet, miksi oikeuksia ei pitäisi rajoittaa eläimiin, jotka tunteineen ovat meidän kaltaisiamme. Vain kehittyneempi äly, tuo vapaus olla ilman ihmisyyden kärsimystä, uupuu niiden viattomasta olemuksesta. Ei muuta. Siinä se. Siinä kaikki, mikä halkoo meidät kahtia. 

Tämäkin typerä yövuodatus on niin turha ja mitätön, mutta se valaa muhun hieman näennäistä rauhaa. Kirjoittaminen tekee sen aina, iskostuu ihon alle ja lohduttaa tavalla, jolla kukaan muu ihminen ei voi.

Mutta silti itkettää.