Tämä on yksi niistä öistä, jolloin istun hereillä tyhjässä asunnossa ja kuuntelen puisten seinien värisevän, lattian taipuvan koiran rapisevien askeleiden alla ja tonttia ympäröivien puiden huojahtavan tuulessa hitaasti kohti kevättä. Avaan pimennysverhon puolitiehen ja tuijotan ikkunasta sisään tulvivan aamuyön kelmeää valoa.
Himmeät valonsäteet kietoutuvat huoneeni lattialle ja tuijottavat minua takaisin. Valo ei löydä tietään lähemmäs. Me tuijotamme toisiamme turvalliselta etäisyydeltä kumpikin levottomasti hengittäen.
Mietin, onko aurinko jo noussut siellä, missä sinä olet. Mietin, oletko sinäkin seiniä ilkikurisesti nuolevien varjojen vanki vai juotko kenties kahvisi hytin pienen ikkunan edessä monen viikon raskaasta työstä uupuneena, mutta silti vahvana. Et halua luovuttaa, etkä uskalla kertoa kenellekään muulle kuin minulle, kuinka väsynyt oikeasti olet.
Minulla on sinua niin kova ikävä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos