Dalai-lama opettaa paljon vihasta, mutta sitäkin enemmän myötätunnosta. Hänen oppejaan sisäistäen tulin selvittäneeksi ristiriitatilanteen perheeni vihansekaisessa historiassa.
Jo kahden yön ajan olen yrittänyt löytää sanoja siihen, mitä Lahden ja Kuopion välisellä automatkalla oikeastaan tapahtui osaamatta siltikään selittää tarpeeksi aidosti sitä nurinkurista tunnelmaa, joka vaihtui isäni vihaa uhkuvista sanoista moniin kosteisiin silmiin.
Vain tämän minä sanon: en ole nähnyt isäni itkevän sitten vanhempien eron vuonna 2008, mutta sinä iltana, kun aurinko oli jo laskenut ja taivas oli hämärän peittelemä, hänen alahuulensa työntyi ulospäin kuin pienellä lapsella ja hänen silmänsä hohtivat syvää surua, tai helpotusta. Tunnelma autossa kääntyi ylösalaisin ja sen omituinen, epänormaali hehku, on jatkunut tähän päivään asti vaikuttaen perheeni tapaan elää. Sanat kimposivat kieleltäni kuin jonkin pyhän valaisemana ja yllättäen kaikki viha oli imetty pois ja me olimme tyhjiä ja pahoillamme. Mutta, niin, ei siitä sen enempää. Tahdoin vain kertoa.
Olen viimeisten viikkojen aikana tuntenut käyttäytyväni luontoni vastaisesti, aivan kuin olisin yllättäen kääntynyt ympäri omassa itsessäni ja päättänyt, että voin elää toisenlaistakin elämää tuntematta siitä luonteelleni tyypillistä ahdistusta. Olen ollut paljon ulkona, nähnyt ja tavannut ihmisiä loputtomalla kiireellä elää ja tehdä. Vaikka minun käsitykseni "erittäin sosiaalisesta elämästä", on vähän vinksahtanut, eikä välttämättä tarkoita samaa teille, se on minulle raskasta.
Olen nähnyt ihmisiä melkein joka päivä jo parin viikon ajan. Toisinaan vain tunnin tai pari päivässä, toisinaan yötä myöten, ihan koko ajan, niin, että kuulen heidän hengityksensä kaksitoistatuntia putkeen. Olen varsinainen yksineläjä ja ahdistun helposti siitä, etten saa omaa rauhaa, aikaa pelkästään minulle itselleni ja ajatuksilleni, joita on ihan liikaa, ellei niitä ajattele puhki. Viimeisinä viikkoina en ole tarvinnut juurikaan tätä henkireikääni ollakseni vapaa, olen hyväksynyt ja halunnut ihmispaljouden ympärilleni. Huomennakin olen menossa tapaamaan erästä herrasmiestä ja hänen moottoripyöräänsä.
Teitä ehkä huvittaa, mutta tälläinen minä todellakin olen. Liika sosiaalisuus on minusta vain uuvuttavaa.
En halua kenenkään ajattelevan, etten arvosta seuraanne. Pienehköinä annoksina se on erittäin toivottua, tietysti, muutenhan asuisin varmaan maan alla!
Lol, en tiedä mikä aamullinen aukeaminen tämä oli... Ignooratkaa.
Jo kahden yön ajan olen yrittänyt löytää sanoja siihen, mitä Lahden ja Kuopion välisellä automatkalla oikeastaan tapahtui osaamatta siltikään selittää tarpeeksi aidosti sitä nurinkurista tunnelmaa, joka vaihtui isäni vihaa uhkuvista sanoista moniin kosteisiin silmiin.
Vain tämän minä sanon: en ole nähnyt isäni itkevän sitten vanhempien eron vuonna 2008, mutta sinä iltana, kun aurinko oli jo laskenut ja taivas oli hämärän peittelemä, hänen alahuulensa työntyi ulospäin kuin pienellä lapsella ja hänen silmänsä hohtivat syvää surua, tai helpotusta. Tunnelma autossa kääntyi ylösalaisin ja sen omituinen, epänormaali hehku, on jatkunut tähän päivään asti vaikuttaen perheeni tapaan elää. Sanat kimposivat kieleltäni kuin jonkin pyhän valaisemana ja yllättäen kaikki viha oli imetty pois ja me olimme tyhjiä ja pahoillamme. Mutta, niin, ei siitä sen enempää. Tahdoin vain kertoa.
Olen viimeisten viikkojen aikana tuntenut käyttäytyväni luontoni vastaisesti, aivan kuin olisin yllättäen kääntynyt ympäri omassa itsessäni ja päättänyt, että voin elää toisenlaistakin elämää tuntematta siitä luonteelleni tyypillistä ahdistusta. Olen ollut paljon ulkona, nähnyt ja tavannut ihmisiä loputtomalla kiireellä elää ja tehdä. Vaikka minun käsitykseni "erittäin sosiaalisesta elämästä", on vähän vinksahtanut, eikä välttämättä tarkoita samaa teille, se on minulle raskasta.
Olen nähnyt ihmisiä melkein joka päivä jo parin viikon ajan. Toisinaan vain tunnin tai pari päivässä, toisinaan yötä myöten, ihan koko ajan, niin, että kuulen heidän hengityksensä kaksitoistatuntia putkeen. Olen varsinainen yksineläjä ja ahdistun helposti siitä, etten saa omaa rauhaa, aikaa pelkästään minulle itselleni ja ajatuksilleni, joita on ihan liikaa, ellei niitä ajattele puhki. Viimeisinä viikkoina en ole tarvinnut juurikaan tätä henkireikääni ollakseni vapaa, olen hyväksynyt ja halunnut ihmispaljouden ympärilleni. Huomennakin olen menossa tapaamaan erästä herrasmiestä ja hänen moottoripyöräänsä.
Teitä ehkä huvittaa, mutta tälläinen minä todellakin olen. Liika sosiaalisuus on minusta vain uuvuttavaa.
En halua kenenkään ajattelevan, etten arvosta seuraanne. Pienehköinä annoksina se on erittäin toivottua, tietysti, muutenhan asuisin varmaan maan alla!
Lol, en tiedä mikä aamullinen aukeaminen tämä oli... Ignooratkaa.
Mielenkiintoista tekstiä..... tuli jopa samaistuttua moniin asioihin.
VastaaPoista