Ikävä on kuin suuri kivi. Se painaa rintaani niin, että hengittäminen tuntuu aivan yhtä järjettömältä kuin se, että välillämme on taas 1694 kilometriä ja tummansinisiä aaltoja sylkevä meri. Kaamosmasennus, tuttu ystäväiseni, on ilmestynyt varjoksi hartioilleni, mutta vielä se on vasta poikanen, lievästi alakuloinen olento, jonka tukahdutan kirjoihin ja koulunkäyntiin.
Jaamme mielipiteitä itsemurhista ja masennuksesta filosofian sykähdyttävässä keskusteluringissä. Sydän hakkaa, enkä tiedä miksi. Yllättäen kaikki on konkretisoitu; ihmiset ovat lähempänä kuin aikaisemmin, ja huomaan, että hyvin moni meistä on rikki ainakin vähän. Me olemme kuin yhtä suurta, mielenvikaista perhettä. Mutta tämä perhe on liian tuntematon puhuakseen täydellisen avoimesti. Siksi mietin täällä yksinäni, miksihän se yksi näyttää niin surulliselta, mutta samalla hymyilee kuin kaunein olento koskaan? En tunne häntä riittävän hyvin uskaltaakseni puhkoa kuplan ja kysyä.
Olen samaan aikaan väsynyt, mutta täynnä voimaa. Osasyynä toispuoleiseen energiaani nimeän Eevan tunnit, joilla henkeni on kuin huoneessa poukoileva, vapaa lintu. Siellä minä elän, siinä luokkahuoneessa. Hymyilyttää ajatuskin. Tämän energian voimin minä tahdon tehdä kaikkea, vaikka en jaksaisikaan mitään ylimääräistä. Pyydän opettajalta lisää kirjoja, mitä tahansa, mistä tahansa; vaikkapa taolaisuutta, buddhalaisuutta, kungfutselaisuutta ja hindulaisuutta käsitteleviä elämänfilosofia- ja tietokirjoja - jos suinkin löytyy. Ottaisin vastaan vaikka kirjan Islamista. Rukoilen: anna minulle jotain, mitä tahansa. (Olen tyhjä).
Iltapäivällä olen luvattoman väsynyt. Makaan lattialla patjalla ja silitän poskeni kaarta painaen samalla kasvoni mustaan, tuoksusi rikastuttamaan t-paitaan. Urahdan ikävästä eiliseen yöhön, siihen viimeiseen hekumalliseen hetkeen, kahden maailman yhteentörmäykseen ja lämpöön, joka oli kuin kangasta. Uppoan ikävöiden muistoon kuumina sykleinä pyörteilevistä hengityksistä, kivilattialla lepattavan kynttilän tummanpunaisesta valosta ja väsymyksen ja alakulon sekaisesta aamusta, joka tuntuu ikuisuudelta, vaikka siitä ei ole edes vuorokautta.
Hymyilen typerästi. Katseessani törmää ikävä ja onni, voima ja voimattomuus - elementit musertuvat yhteen.
Seuraavalla luovan kirjoittamisen tunnilla opettaja lukee ääneen erään tunnustuksellisen tekstini, johon viikkoja sitten vuodatin mitä suurimman ikäväni, kun ensimmäisen kerran lähdit. Opettaja kommentoi liikuttuneensa kyyneliin (minua kaikki sormistani karkaavat sanat vain inhottavat).
Miten tuo sulkulause tuolla lopussa oli taas niin jotenkin.. oivallinen lopetus. Täytyy sanoa, että meillä on menossa hieman samankaltainen juttu.
VastaaPoista"I feel u bro", osuvasti sanottu. Kiitos kommentista. Ja voimia myös sinne, kyllä me ilman taekwondoakin pärjätään - ainakin parhaamme mukaan.
Harhailin tänne tässä yksi päivä ja lueskeltuani vanhempia tekstejä parin vuoden takaa ja uusimpia tekstejä huomasin, kuinka sinun... Miten tämän nyt sanoisi? ... Kirjoitustyyli? Ei.. Mutta kumminkin olen huomannut, kuinka tekstisi on muuttunut PALJON. Nykyään kirjoitat hyvinkin kuvailevasti, aivan kirjanomaisesti ja kuin kirjailija joka on jo monta vuotta työskennellyt alalla.
VastaaPoistaItse sairastin pari vuotta sitten masennusta useamman vuoden ja olen vajoamassa takaisin siihen maailmaan, josta luulin päässeeni jo pois, mutta silti jaksan lähettää sinulle voimia<3