Nuoria, vanhoja unelmia

Tahtoisin olla edelleen se punapäinen tyttö, joka toivoi muuttavansa Euroopan suurkaupunkiin kirjoittajan läpitunkemattomalla asenteella ja kiiluvilla, mustiksi rajatuilla silmillä, mutta sen osan minusta olen jo luovuttanut.

En ole yhtään sen vähemmän kirjoittaja, siitä olen varma, mutta olen ehkä hieman aikuisempi taas kerran, vuosi vuodelta, kunnes lopulta joskus voin kutsua itseäni aikuiseksi enkä vain täysi-ikäiseksi.

Tänään olen haaveillut tulevasta, selaillut kuin hullu netin omituisuuksia, kuten kanafoorumeita, ja suunnitellut, kuinka mun ihana raksamies rakentaa meidän punaisen omakotitalon valtavalle takapihalle kanaverkosta ja puulaudoista pienen kanalan. Näen itseni pitkän vaalean tukan verhoamana keittiössä paistamassa oman takapihan kananmunia itseleivotun kurpitsaleivän väliin. Näen pienet tipuset juoksemassa ruohikolla, koiran kyljellään kuistilla auringonpaisteessa. Näen lapset rannan tuntumassa, pensasmustikoiden ja yrttitarhan tuolla puolen, ja miehen anastamassa salaa yhden vielä puoliraa'an mansikan meidän viljelmistä. Näen illalla kohoavan takan punakeltaisen roihun, olkapäilleni kiedotun käsivarren, pikkuisen uniset silmät. Kuulen koiran vaihtavan asentoaan käytävässä ulko-oven lähellä, kissan naukuvan lisää ruokaa. Ja kirjoittamista en elämän hektisyydestä huolimatta unohda: näen sieluni silmin ne lukuisat teokset ja ideat, jotka tulevat vielä poikimaan joka ikinen vuosi.

Mulla on niin paljon naurettavan vaaleanpunaisia haaveita, joista pidän itsepintaisesti kiinni. Mutta mikä estää minua onnistumatta? Eihän elämä ole pelkkää naurettavan yksinkertaista perheidylliä, mutta itkuista ja pienistä riidoista selvitään oikealla asenteella. Kaikki materia tulee jos on tullakseen. Voi olla että vuoden päästä tästä en enää haluakaan takapihani ruohokentille pieniä, pyöreitä kanoja, mutta tässä hetkessä se tuntuu suurimmalta haaveeltani.

Hyvästi Amsterdam, New York ja Budapest!
Olen taitanut löytää minut.