Joskus tuntuu siltä, etten edes kuulu tähän universumiin, kun purskahtaessani kyyneliin äidin silmät ovat pelkkää salamaa ja vihaa.
Minä kysyn miksi miksi miksi miksi, mutta hänen katseensa on kuin mustaa nokea, ja minä tunnen olevani maailman vähiten rakastetuin tytär.
Ja nyt minä tiedän miksi minä viilsin silloin, miksi hajotin ranteeni kuin arvottoman paperin. Äiti sanoi, etten ole mitään muuta kuin typerä prinsessa, joka ei saa kaikkea mitä haluaa ja on siksi vaikea. Yritin kertoa tuntevani selittämätöntä alakuloa, surua, joka takertuu rintekehään niin, että sängystä nouseminen aamulla oli päivän vaikein tehtävä - mutta molemmat vanhempani vain tuijottivat vessan lattialla häilyviä äärirajojani ja pudistelivat päätään. Tällaisen tyttären he saivat, voi häpeää...
Jossain vaiheessa pitkää, kylmää talvea minä nielin sen oletuksen, että tunteeni ovat pelkkää valetta ja heräsin ajattelemaan, että olen täysin arvoton ihminen.
Nykyään, tavattuani koulussa äidinkielen opettajan, joka hämmästyi äitini olemuksesta aidolla empatiallaan, olen löytänyt maan, jolla seison. Ja vaikka tunteeni edelleen sivuutetaan inhon vääristämin katsein, en jaksa välittää.
Mulla on äidille enää kaksi sanaa:
Haista paska.
Mä olen arvokas.
Tuttua aina toisinaan.. Upea teksti.♥
VastaaPoistaSinusta tulee vielä jotain niin suurta, kun jokaista kirjoittamaasi tekstinpätkää on niin mahtavan miellyttävää lukea.
...heitin sua muuten haasteella, jos haluat tehdä: http://learningtobestrongenough.blogspot.fi/2013/04/one-finnish-fella-challenged-me-so.html
VastaaPoistaJollain oudolla tavalla pystyn samaistumaan tähän tekstiin. Mutta silti tämä herätti jonkinlaista hämmästystä. Tiedän kyllä, että viilteleviä teinejä löytyy, mutta jotenkin aina ajattelen, että näitä viilteleviä teinejä löytyy vain Amerikasta ja minä olen ainoa viiltelevä angstinen teini Suomessa.
VastaaPoistaEpäinhimillisen synkkä menneisyyteni nostaa päätään jossain aivojeni perimmäisissä muistilokeroissa kirjoittaessasi äidistäsi ja hänen syyttävistä sanoista.