Syksyn värit

Hej på alla, ja anteeksi hiljaiselosta ja päivitystahdin tahmeudesta. En varmaan vuoteen ole ollut näin säälittävä ja hidastempoinen blogaaja, mutta nyt olen väläytellyt jarruvaloja kuin petoeläin hammasrivistöään. Huomaa jo minustakin, että syksy on täällä.

Tämä päivitys jää kuvattomaksi ja sisällöttömäksi toteamukseksi ja todistukseksi siitä, että olen hengissä. Myöhemmin, kun jaksan, jos jaksan, teen pari kuvasisältöistä päivitystä tekemiltäni hauskoilta matkoilta ja seikkailuilta lähiaikoina. Pysykää kuulolla.

Ollin poissaolo tosiaan räjäytti kaiken kasvoille kuin supernovan. Olen opetellut elämään yksin ja yrittänyt omaksua sitä, miten kävellään hiljaa ja nautitaan öistä, jolloin ainoa liike kuuluu omista jalkapohjista. Inhoan tätä, mutta samalla olen niin onnellinen, että minua on siunattu rakkaudella, joka on niin mahtipontinen ja järkähtämätön, että kirjaimellisesti sattuu!

No, se siitä. Olette ikävystyneinä kyselleet kysymyspostauksen toisen osan perään. Ei huolta, se on olemassa, kuvattu ja valmiina lähetettäväksi. Tällä hetkellä se vain on valitettavasti kotona (äidin luona), enkä minä ole ollut siellä pitkään aikaan. Asun orpona inttileskenä poikaystävän asunnolla, jossa kävelen hänen vaatteissaan kuin sievä miniatyyrikopio. Olen kirjoittanut yllättävän paljon ja yllättävän nopeasti, ostanut pitkästä aikaa muutaman pleikkaripelin, viettänyt vuosipäivää, vieraillut Vuokatissa mahtavassa lomamökissä, syönyt hyvää ruokaa, käynyt kaupungilla, opiskellut kiihkeästi ja vain yrittänyt olla. Hassua, että vaikka nykyään aikaa blogaamiselle olisi paljon enemmän, mun energiataso elämästäni kirjoittamiseen riippuu nollalevelissä. Ainiin, nykyään mä myös hablo español!

Olen välillä sukeltanut syvempiin vesiin ja ollut hiiren hiljaa surusta. Syksy näyttää värinsä kuin ilotulitteet, ja samalla minä muutun mustaksi ja maadun Ollin parisänkyyn. Joskus tulee niitä päiviä, kun en ole päästä ylös. Joskus taas olen täynnä energiaa ja hölkkään antikkalan pururadoilla säälittävän lyhyillä jaloillani Sunin perässä tai käyn tien toisella puolella kaverin luona kahvittelemassa. Olen leiponut, kirjoittanut 55 sivua romaaniani, juonut paljon (liikaa) teetä ja ostanut viidet uudet kengät sekä vaikka mitä muuta vaatekaappiin. Mut on myös petetty ja jätetty tietyllä tavallaan, kahdessa piirissä samaan aikaan. Tuntuu omituiselta. Ja vatsatanssi alkoi taas.

Whoah, yllättäen mulla onkin todella, todella paljon sanottavaa. Toivotaan, että seuraavassa postauksessa saattekin sitten jotain ihan konkreettista. Pus och kram!