Äiti läikehtii reunojensa yli kuin levoton meri.
Hän värähtää halki hyvin, hyvin helposti - vain yksi vääränlainen kosketus ja hän on nainen täynnä aaltoja ja roiskuvaa vettä. Minä anon häntä laskemaan ääntään, hellittämään vähän, avamaan itsensä minulle. Onko ollut huono päivä, istuhan tähän, äiti, jutellaanko?
Ja hän huutaa huutamistaan kunnes itku takertuu kurkkuni sopukoille. Minä karkaan lumeen ja tunnen helpotusta ohi kävelevän ihmisen epäröivästä empatiasta. Yritän pitää päässäni Buddhan jalot opit puheen hellästä luonnosta ja vihan täydellisestä nujertamisesta. Niinpä takapihan vieressä viiltävän autotien valojen juovassa minä itken katkerasti ja viljelen rakkautta suussani, vaikka se maistuu vetyperoksidilta.
Illalla useiden itkettyjen kyyneleiden jälkeen äiti jaksaa vielä huutaa. Hän on niin vihainen, että parahdan säikähtäen, miten hän jaksaa kantaa sitä sisällään. Mikä energiasyöppö viha onkaan! Miksi sitä on ruokittava kuin takasta karannutta liekkiä? Itken ikävääni äitihahmoa kohtaan, valitan äitisyndroomasta jota kärsin jokaista kouluni opettajaa kohtaan kuin olisin hylätty orpolapsi vailla oikeaa perhettä. Annan koko sydämeni valua ulos kipuineen päivineen, mutta huuto ei lakkaa vaan se voimistuu. Viha, viha, viha säteilee kuin ydinjäte.
Minä karkaan uudelleen ja hamuan ylähyllyltä pientä, vaaleaa pakettia. Olli ottaa sen, sujauttaa taskuun. Käteni säilyy ehjänä, vanhojen viiltojen värittämänä, mutta ehjänä omalla tavallaan. Loputtoman, armottoman kamppailun jälkeen äiti viimein heltyy, ehkä väsymystään, ehkä kaipuutaan, ja halaa minua pitkään. Emmi Emmaljunga, se kuiskaa kuten joskus vuosia, vuosia takaperin. Lapsuus tulvahtaa kipeänä todellisuutena rintakehän alle, lyö sydämen kipeäksi ikävästä. Hän kuiskaa, että rakastaa minua ja sulkee minut sylinsä loputtomaan lämpöön. Kuinka kauan siitä onkaan, äiti rakas, kun me viimeksi olimme näin lähellä, näin auki ja haavoittuvaisia?
Olen uskomattoman väsynyt. Yksikään ruumiini solu ei enää jaksaisi väittää vastaan. Tuudittaudun äidilliseen lämpöön ja nielen sanoja kuin huumetta sisälleni. Sanoja kuten:
"kyllä minä sinua rakastan." ja "susta tulee vielä jotain suurta - kyllä me kaikki se tiedetään" ei tule ihan joka päivä. Ne täytyy tallettaa syvälle.
Hän värähtää halki hyvin, hyvin helposti - vain yksi vääränlainen kosketus ja hän on nainen täynnä aaltoja ja roiskuvaa vettä. Minä anon häntä laskemaan ääntään, hellittämään vähän, avamaan itsensä minulle. Onko ollut huono päivä, istuhan tähän, äiti, jutellaanko?
Ja hän huutaa huutamistaan kunnes itku takertuu kurkkuni sopukoille. Minä karkaan lumeen ja tunnen helpotusta ohi kävelevän ihmisen epäröivästä empatiasta. Yritän pitää päässäni Buddhan jalot opit puheen hellästä luonnosta ja vihan täydellisestä nujertamisesta. Niinpä takapihan vieressä viiltävän autotien valojen juovassa minä itken katkerasti ja viljelen rakkautta suussani, vaikka se maistuu vetyperoksidilta.
Illalla useiden itkettyjen kyyneleiden jälkeen äiti jaksaa vielä huutaa. Hän on niin vihainen, että parahdan säikähtäen, miten hän jaksaa kantaa sitä sisällään. Mikä energiasyöppö viha onkaan! Miksi sitä on ruokittava kuin takasta karannutta liekkiä? Itken ikävääni äitihahmoa kohtaan, valitan äitisyndroomasta jota kärsin jokaista kouluni opettajaa kohtaan kuin olisin hylätty orpolapsi vailla oikeaa perhettä. Annan koko sydämeni valua ulos kipuineen päivineen, mutta huuto ei lakkaa vaan se voimistuu. Viha, viha, viha säteilee kuin ydinjäte.
Minä karkaan uudelleen ja hamuan ylähyllyltä pientä, vaaleaa pakettia. Olli ottaa sen, sujauttaa taskuun. Käteni säilyy ehjänä, vanhojen viiltojen värittämänä, mutta ehjänä omalla tavallaan. Loputtoman, armottoman kamppailun jälkeen äiti viimein heltyy, ehkä väsymystään, ehkä kaipuutaan, ja halaa minua pitkään. Emmi Emmaljunga, se kuiskaa kuten joskus vuosia, vuosia takaperin. Lapsuus tulvahtaa kipeänä todellisuutena rintakehän alle, lyö sydämen kipeäksi ikävästä. Hän kuiskaa, että rakastaa minua ja sulkee minut sylinsä loputtomaan lämpöön. Kuinka kauan siitä onkaan, äiti rakas, kun me viimeksi olimme näin lähellä, näin auki ja haavoittuvaisia?
Olen uskomattoman väsynyt. Yksikään ruumiini solu ei enää jaksaisi väittää vastaan. Tuudittaudun äidilliseen lämpöön ja nielen sanoja kuin huumetta sisälleni. Sanoja kuten:
"kyllä minä sinua rakastan." ja "susta tulee vielä jotain suurta - kyllä me kaikki se tiedetään" ei tule ihan joka päivä. Ne täytyy tallettaa syvälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos