Se oli aivan kuin peloksi tiivistyttä surua. Olin äärirajojani myöten täynnä, melkein tukehtunut. Laskin päivät sormillani ja säikähdin miten vähän niitä on. Nehän laskee kahdella kädellä!
Keuhkoissani oli ilmaa, mutta ei happea. Päässä huojui yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän vaikeasti toteutettava kaava: rappuset alas - varo askelmia! - ulos ovesta ja syvä sisäänhengitys. Älä katso ketään, älä ajattele mitään, kävele autolle, riuhdo ovi auki, istuudu tuoliin, laita turvavyö - älä itke.
Mutta minä itkin silti.
Auto pysähtyi vajaan sadan metrin jälkeen kaupan pihaan ja minä itkin, nyyhkytin. Kerroin, että pelottaa, ja taas kerran me laskimme päivät. Olin epätoivoinen. Hän lohdutti, silitti hartioita. Pelko kumartui kasaan ja suostui hetkeksi vaikenemaan. Ei se pelko silti katoa, se vain paisuu, sillä minun sisälläni se omistaa tyhjiön ja saa laajeta niin paljon kuin haluaa. Sielussani tila on loputon.
Kävelin autoon niin äkkiä, että heikotti. Jalat tärisivät, tai sitten maailma pyöri. Minä olin kuin gaselli kiilakorkokengissä.
Tänään koulussa leijui omituinen jännite. Aivan kuin olisi yllättäen kävellyt päin lasiseinää ja huomannut, että tästä sitä ei kuljetakaan läpi ilman oikeaa avainta, joka roikkui heidän kaulastaan kuin arvokas timattikaulakoru. Koulun jälkeen kysyin asiasta, ja mielestäni ihan asiallisesti. Vastaus puhuu puolestaan: aulassa hyrisee pilkaavalla äänensävyllä pelkkä näennäinen hiljaisuus, askeleet käytävällä ja pelko, joka kuristaa minua niin, että minä vain lähden pois ja jätän elintärkeän kopioinnin suorittamatta.
Päivällä saan huolettoman puhelun. Tahtoisin huutaa, että mitä helvettiä. Pää on ihan sekaisin, aivan kuin olisin humaltunut pelosta. Nojaudun O:n puoleen ja suljen muut niin ulos, että toisinaan tunnen siitä syyllisyyttä. En jaksa keskittyä mihinkään, en kouluun, en kotiin, en ystäviin. En halua rikkoa tätä kuplaa.
Me olemme nukkuneet samassa sängyssä yli kuukauden. Mieleeni kohoaa hauras, epävarma kysymys: entä jos en enää tiedä, miten nukahtaa, jos en kuule yön viimeiseen hetkeen asti hänen hengittävän vieressäni? Kaikissa näissä onnellisissa hetkissä on jo pitkään ollut tämänkaltainen haavoittuvainen aavistus tuskasta.
O lähtee Ruotsiin tekemään kaksitoistatuntisia työpäiviä. Hän rakentaa ja purkaa laivoja samalla, kun minä kokoan itselleni kuoren kuin perhosentoukka. Vietän alkavan talven pimeässä kotelossa, jossa tuoksuu kahvipapuihin sekoittunut itsesääli. Ehkä se on uusi syntymäkoti inspiraatiolle. Surullisuus on aina oma voimavaransa kirjoittamiseen (minun tapauksessani ehkä myös se ainoa).
Hyvällä tuurilla kuoriudun, kun hän palaa takaisin. Kotelo vain on niin vaikea rikkoa, kun sen on kerran rakentanut. Yritän kuitenkin. Yritän kovasti.
En saisi mustamaalata asioita, enkä huolehtia tulevaisuudesta tällä taiteilijoille tyypillisellä melodramaattisella otteella. Kun pelkään suoriutuvani huonosti biologian kokeessa, ajattelen automaattisesti, että pienet mustelmat vaikuttavat koko elämäni kulkuun niin suuripiirteisesti, että päädyn asumaan roskalaatikkoon kujan perälle kahden kulkukoiran kanssa. O sanoo, etten saisi stressata niin paljoa, sillä aikaa ja mahdollisuuksia on kyllä riittämiin. Nämä ovat viisaita ja käytännöllisiä sanoja, mutta minä en tiedä, miten moinen toteutetaan käytännössä. Hän osaa elää vähemmän kipeästi kuin minä. Toivon oppivani sen ominaisuuden joskus. Pessimistithän tunnetusti elävät monta vuotta lyhyemmän elämän.
Yritän olla maalaamatta vielä syntymättömiä hirviöitä, mutta iänikuinen negatiivisuuteni kohottaa rumaa päätään ja irvistää. Tiedän, että kotona hengitykseni muuttuu taas mekanismiksi, joka tapahtuu kivisen painon alta ja myös tapani reagoida saa siltä seisomalta takaisin hyökkäävän, neulanterävän sävynsä. Meillä eletään kuin hyeenaperheessä, mikä on sääli, sillä minä tunnen kuuluvani gaselleihin, jotka eivät osaa edes kävellä.
Keuhkoissani oli ilmaa, mutta ei happea. Päässä huojui yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän vaikeasti toteutettava kaava: rappuset alas - varo askelmia! - ulos ovesta ja syvä sisäänhengitys. Älä katso ketään, älä ajattele mitään, kävele autolle, riuhdo ovi auki, istuudu tuoliin, laita turvavyö - älä itke.
Mutta minä itkin silti.
Auto pysähtyi vajaan sadan metrin jälkeen kaupan pihaan ja minä itkin, nyyhkytin. Kerroin, että pelottaa, ja taas kerran me laskimme päivät. Olin epätoivoinen. Hän lohdutti, silitti hartioita. Pelko kumartui kasaan ja suostui hetkeksi vaikenemaan. Ei se pelko silti katoa, se vain paisuu, sillä minun sisälläni se omistaa tyhjiön ja saa laajeta niin paljon kuin haluaa. Sielussani tila on loputon.
Kävelin autoon niin äkkiä, että heikotti. Jalat tärisivät, tai sitten maailma pyöri. Minä olin kuin gaselli kiilakorkokengissä.
Tänään koulussa leijui omituinen jännite. Aivan kuin olisi yllättäen kävellyt päin lasiseinää ja huomannut, että tästä sitä ei kuljetakaan läpi ilman oikeaa avainta, joka roikkui heidän kaulastaan kuin arvokas timattikaulakoru. Koulun jälkeen kysyin asiasta, ja mielestäni ihan asiallisesti. Vastaus puhuu puolestaan: aulassa hyrisee pilkaavalla äänensävyllä pelkkä näennäinen hiljaisuus, askeleet käytävällä ja pelko, joka kuristaa minua niin, että minä vain lähden pois ja jätän elintärkeän kopioinnin suorittamatta.
Päivällä saan huolettoman puhelun. Tahtoisin huutaa, että mitä helvettiä. Pää on ihan sekaisin, aivan kuin olisin humaltunut pelosta. Nojaudun O:n puoleen ja suljen muut niin ulos, että toisinaan tunnen siitä syyllisyyttä. En jaksa keskittyä mihinkään, en kouluun, en kotiin, en ystäviin. En halua rikkoa tätä kuplaa.
Me olemme nukkuneet samassa sängyssä yli kuukauden. Mieleeni kohoaa hauras, epävarma kysymys: entä jos en enää tiedä, miten nukahtaa, jos en kuule yön viimeiseen hetkeen asti hänen hengittävän vieressäni? Kaikissa näissä onnellisissa hetkissä on jo pitkään ollut tämänkaltainen haavoittuvainen aavistus tuskasta.
O lähtee Ruotsiin tekemään kaksitoistatuntisia työpäiviä. Hän rakentaa ja purkaa laivoja samalla, kun minä kokoan itselleni kuoren kuin perhosentoukka. Vietän alkavan talven pimeässä kotelossa, jossa tuoksuu kahvipapuihin sekoittunut itsesääli. Ehkä se on uusi syntymäkoti inspiraatiolle. Surullisuus on aina oma voimavaransa kirjoittamiseen (minun tapauksessani ehkä myös se ainoa).
Hyvällä tuurilla kuoriudun, kun hän palaa takaisin. Kotelo vain on niin vaikea rikkoa, kun sen on kerran rakentanut. Yritän kuitenkin. Yritän kovasti.
En saisi mustamaalata asioita, enkä huolehtia tulevaisuudesta tällä taiteilijoille tyypillisellä melodramaattisella otteella. Kun pelkään suoriutuvani huonosti biologian kokeessa, ajattelen automaattisesti, että pienet mustelmat vaikuttavat koko elämäni kulkuun niin suuripiirteisesti, että päädyn asumaan roskalaatikkoon kujan perälle kahden kulkukoiran kanssa. O sanoo, etten saisi stressata niin paljoa, sillä aikaa ja mahdollisuuksia on kyllä riittämiin. Nämä ovat viisaita ja käytännöllisiä sanoja, mutta minä en tiedä, miten moinen toteutetaan käytännössä. Hän osaa elää vähemmän kipeästi kuin minä. Toivon oppivani sen ominaisuuden joskus. Pessimistithän tunnetusti elävät monta vuotta lyhyemmän elämän.
Yritän olla maalaamatta vielä syntymättömiä hirviöitä, mutta iänikuinen negatiivisuuteni kohottaa rumaa päätään ja irvistää. Tiedän, että kotona hengitykseni muuttuu taas mekanismiksi, joka tapahtuu kivisen painon alta ja myös tapani reagoida saa siltä seisomalta takaisin hyökkäävän, neulanterävän sävynsä. Meillä eletään kuin hyeenaperheessä, mikä on sääli, sillä minä tunnen kuuluvani gaselleihin, jotka eivät osaa edes kävellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos