Olen taas solmussa.
Minulla on niin paljon sanottavaa, niin paljon asioita, että meinaan itkeä avatessani wordin saamatta ulos mitään muuta kuin sekalaista, liian tunnepitoista ja sisällötöntä vuodatusta. Tekstini on pyörteileviä sanakyyneleitä jossain sormien tuolla puolen. Mitään kehityskelpoista ei tule ulos.
Eräs sähköpostiviestini hukkui bittiavaruuteen, joten lähetin sen uudestaan eilen. Sain tänä aamuna kustantajalta välittömän vastauksen kysymykseen, jota olen odottanut kuukauden. Nyt minulla on mahdollisuus. Kerään novellit ja runot suureen pakettiin (mitä olen yrittänyt jo kuukauden päivät) ja lähetän ne. Ei sen vaikeampaa.
Vai onko?
Olen yrittänyt kasata tekstejäni lukemattomat kerrat, mutta en siedä virheitäni, en en en en en. Kaikki niistä ovat keskeneräisiä, heikkoja tai kammottavia.
En uskalla lukea niistä yhtäkään ja jos en uskalla lukea niitä, en myöskään uskalla kerätä niitä sokeaksi kokoelmaksi ja lähettää menemään.
Toinen enemmän tai vähemmän maininnan arvoinen asia on, että olen taas vajonnut hajamielisyyteen. Tuijotan puita kuin keltaisia kehyksiä, jotka koristavat maatuneita lehtiä ja ilmassa nuokkuvaa mädäntynyttä hajua. Katuvalot ovat tulikärpäsiä, ja minä pelkkä olematon keskikohta. Alan vaipua takaisin syksyn uneliaaseen olotilaan, siihen, jonka koin edeltävänä talvena, jolloin vain kävelin ja kävelin ajattelematta mitään. En kutsuisi sitä suruksi tai alakuloksi. Se on enemmänkin pysähtymistä, syntymistä itsensä sisällä. Aivan kuin meditoisin.
Tässä ote blogistani viime vuoden tammikuusta (olotilani nyt muistuttanee pitkälti samaa):
Maailman paino on tuossa tilassa yllättävän kevyt ja abstrakti. Aivan kuin voisin tarkastella sitä yhtä hävyttömästi kuin maalausta. Vallan langat ovat minulla, oleminen ja olemattomuus. Yksinäisyys. Hetken hiljaisuus. Ehkä jopa inspiraatio, ovi tähän patoutuneeseen lukkoon, joka myllertää sisälläni.
Minulla on niin paljon sanottavaa, niin paljon asioita, että meinaan itkeä avatessani wordin saamatta ulos mitään muuta kuin sekalaista, liian tunnepitoista ja sisällötöntä vuodatusta. Tekstini on pyörteileviä sanakyyneleitä jossain sormien tuolla puolen. Mitään kehityskelpoista ei tule ulos.
Eräs sähköpostiviestini hukkui bittiavaruuteen, joten lähetin sen uudestaan eilen. Sain tänä aamuna kustantajalta välittömän vastauksen kysymykseen, jota olen odottanut kuukauden. Nyt minulla on mahdollisuus. Kerään novellit ja runot suureen pakettiin (mitä olen yrittänyt jo kuukauden päivät) ja lähetän ne. Ei sen vaikeampaa.
Vai onko?
Olen yrittänyt kasata tekstejäni lukemattomat kerrat, mutta en siedä virheitäni, en en en en en. Kaikki niistä ovat keskeneräisiä, heikkoja tai kammottavia.
En uskalla lukea niistä yhtäkään ja jos en uskalla lukea niitä, en myöskään uskalla kerätä niitä sokeaksi kokoelmaksi ja lähettää menemään.
Toinen enemmän tai vähemmän maininnan arvoinen asia on, että olen taas vajonnut hajamielisyyteen. Tuijotan puita kuin keltaisia kehyksiä, jotka koristavat maatuneita lehtiä ja ilmassa nuokkuvaa mädäntynyttä hajua. Katuvalot ovat tulikärpäsiä, ja minä pelkkä olematon keskikohta. Alan vaipua takaisin syksyn uneliaaseen olotilaan, siihen, jonka koin edeltävänä talvena, jolloin vain kävelin ja kävelin ajattelematta mitään. En kutsuisi sitä suruksi tai alakuloksi. Se on enemmänkin pysähtymistä, syntymistä itsensä sisällä. Aivan kuin meditoisin.
Tässä ote blogistani viime vuoden tammikuusta (olotilani nyt muistuttanee pitkälti samaa):
"Minä olen aloittanut vaeltelun.
Toisinaan herään jo ennen herätystä, jolloin minä haahuilen milloin missäkin ja kuuntelen, kuinka uninen kaupunki herää eloon.
Tuntuu, etten ole samassa todellisuudessa. Minä kävelen ja hengitän ja näen jokaisen torin poikki liitävän ihmisen, mutta ei kukaan heistä kohota katsettaan ja näe minua.
Eilen kävelin jalkani puuduksiin; kävin satamassa, eläinkaupan ikkunalla, tunneleissa, hautausmaalla ja kirkolla.
Tänä aamuna en kävellyt, mutta istuessani yläkoululaisia kuhisevassa aulassa, minä kuuntelin. Naurua, kitinää, kahinaa, supinaa - he ovat siinä, minä en."
Maailman paino on tuossa tilassa yllättävän kevyt ja abstrakti. Aivan kuin voisin tarkastella sitä yhtä hävyttömästi kuin maalausta. Vallan langat ovat minulla, oleminen ja olemattomuus. Yksinäisyys. Hetken hiljaisuus. Ehkä jopa inspiraatio, ovi tähän patoutuneeseen lukkoon, joka myllertää sisälläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos